Ensimmäisen viikon jälkeen oli uutuuden kankeus kadonnut oppilaista. Olin osa ryhmää. Oppilaat tosin kyselevät mielummin aineenopettajalta kuin minulta. Päätinkin opettamisen sijaan aloittaa seurannan. En opetuksen seuraamista, vaan oppilaiden osallistumisen seuraamista.
Ensimmäiset havainnot olivat siitä, kuinka paljon aikaa meneee aloittamiseen. oppilaat tulevat ja menevät edestakaisin. Joku tulee luokkaan ja lähtee hakemaan unohtunutta reppua. Toinen istuu takki päällä ja odottaa että siitä huomautetaan ja vasta sitten lähtee viemään sitä pois. Kirjat kaivetaan esille kun opettaja niin pyytää. Työvälineitä jollekin ei ole koko tunnin aikana löytynyt. Jos oppilaalta puuttuu esim. harppi, hän ei sitä välttämättä hae ennen kuin pyydetään.
Opetusta kaikki näyttävät seuraavan. Aineenopettajan on hyvin vaikea sanoa, että onko oppilas oikeasti läsnä vai onko hän vain seuraavinaan. Toinen opettaja voi kierrellä ja kysellä oppilailta opetuksen lomassa, jolloin oppilaatkin tuntuvat seuraavan tarkemmin.
On tärkeää selvittää etukäteen kuka opplaista tarvitsee apua ja kuka ei sitä kaipaa. Siinä auttaa havaintojen lisäksi aineenopettaja ja todistuksen numerot. Aloitin havainnoimisen ns. puhtaalta pöydältä, ilman keskustelua opettajan kanssa ja ilman numeroiden katselua. Ryhmästä erotti tietyt avun tarvitsijat helposti, mutta osaa ei mitenkään. He tekivät tunnollisesti ja kuuntelivat, mutta arvosanat saattoivat silti olla heikkoja.
Samanaikaisopettajan tulisikin olla erittäin hyvin perillä opetettavasta aineesta, sen oleellisimmista sisällöistä ja keinosta joilla oppilas saadaan ne ymmärtämään. Tämä johtaa siihen, että samanaikaisopetus on pitkäjänteistä työtä, jossa tulee tuntea oppijat, opettaja sekä oppiaine. Lisäksi on heitettävä itsensä likoon ja on hyväksyttävä se ettei osaa kaikkea. Viimeinen kohta oli minulle erityisen helppo omaksua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti